Blogi hiljenee

Tein nyt päätökseni. En halua tällä hetkellä jakaa elämääni ja ajatuksiani täällä. Ehkä olen valmis siihen sitten, kun olemme pidemmällä prosessissa. Tai sitten kun lapsi on jo luonamme. Se jää nähtäväksi.

Piilotin muut tekstit, mutta jätin esille edellisen kirjoituspohdintani ja yhden monta mielipidettä kirvoittaneen tekstin. Ehkä siitä on apua jollekin joskus...

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa, kas siinä pulma

Olen viime aikoina pohtinut jatkanko sittenkään tätä blogin kirjoittamista. Kun adoptioprosessimme on vihdoin pyörähtänyt käyntiin ja olemme käyneet ja tulemme käymään erinäisissä tapahtumissa ja tilaisuuksissa, olen huomannut olemassa olevan riskin, että joku tätä lukeva tunnistaa minut noissa tapaamisissa. Tai joku, jonka kanssa juttelen jossakin tilaisuudessa, eksyy myöhemmin tänne blogiin. Halusin kirjoittaa täysin nimettömänä ja tunnistamattomana, jonka takia pystyisin olemaan myös täysin avoin ja rehellinen. Nyt mietityttää väkisinkin uskallanko läväyttää omat tunteeni ja mielipiteeni pöytään, niin että jokaisella nettiä käyttävällä on niitä lupa kritisoida, myötäillä tai kommentoida - ja pahimmassa tapauksessa tulla jossain kasvotusten niistä sanomaan. Se ei sovi minun luonteelleni. Ehkä se ei teitä muita bloggaajia haittaisi, mutta minua se haittaa. Tunnen kovin epäreiluksi tilanteen, että kirjoitan täällä tunteistani prosessin aikana ja sitten juttelen jossain jonkun tuntemattomaan henkilön kanssa, joka on kirjoitukseni lukenut ja näin ollen tietää minusta paljon, mutta minä en hänestä yhtään.

Toisaalta haluaisin kirjoittaa ja purkaa ajatuksiani. Saada niihin kommentteja ja uusia näkökulmia asioihin. Hyvänä esimerkkinä tuo edellinen kirjoitukseni. Se sai monen näppäimistöt sauhuamaan ja se antoi myös minulle ajateltavaa. Uskon että hyötyisin tästä ns. keskustelusta (niin kauan kuin se ei mene riitelyn puolelle, kuten viimeksi tahtoi vähän mennä), se auttaisi ajattelemaan asioita monelta eri kannalta koko tämän prosessin aikana. Ja ajatustyötähän tässä on paljon tehtävänä, kun mitään varsinaisesti konkreettista ei voida tehdä.

Olin saanut Kohti-blogissa haasteenkin kertoa 25 asiaa itsestäni. En ole osannut päättää otanko haasteen vastaan. Tokihan voisin kertoa vain asioita, joita kukaan ei voi tunnistaa. Mutta koska en ole vielä täysin päättänyt blogin jatkostakaan, en lähde asioita listaamaan ainakaan ihan vielä. Makustelen ajatuksiani ja tuntemuksiani vielä hetken, katsotaan sitten mihin lopputulokseen päädyn.

Havaittavissa ärtymystä

Ensimmäistä kertaa tämän prosessin aikana pintaan nousi jonkinlainen ärtymys. Ja vastahan tämä prosessimme on alkumetreillä, joten mitenköhän paljon näitä tunteita ehdinkään vatvoa ennen lapsiesitystä.

Vierailin eräällä adoptioaiheisella keskustelupalstalla ja avasin ketjun, jossa on listattu keskustelussa mukana olevat ja heidän tilanteensa. Kun huomasin aika monen nimimerkin perään kirjoitetun tiedon, että heillä on jo biolapsi tai -lapsia, ärtymys nousi pintaan hyvin äkkiä ja arvaamatta. Olenhan aiemminkin tiennyt heitä olevan olemassa ja lukenut jopa blogeja tai muita nettikirjoituksia perheistä, joissa on biolapsien jälkeen otettu adolapsi tai tätä adolasta vielä odotetaan saapuvaksi. En ole aiemmin huomannut tällaista tunnetta sisälläni, mutta nyt se yllättäen ilmestyi. Miksi heidän, joille on jo suotu onni biologisten lasten muodossa, täytyy vielä lähteä adoptioprosessiin ja viivästyttää meidän muiden, lapsettomien, prosessia? Tiedän että monet maat laittavat lapsettomat etusijalle ja lapsiperheet saavat odottaa omaa adolastaan paljon pidempään, joten siinä mielessä he eivät ole meidän hidasteenamme, ainakaan kovin suuresti. Mutta he vievät täällä Suomessa sosiaalityöntekijöiden aikaa neuvonnan muodossa ja ovat siis osaltaan syynä siihenkin, että me vielä odotamme neuvontaan pääsyä. Kärjistän tässä nyt asioita ehkä aika pahasti, mutta enhän voi mitään tunteilleni. Ärtymys tästä odotuksen pituudesta on yksi niistä tunteista, joita saan varmasti käydä läpi näiden vuosien aikana uudelleen ja uudelleen.

Samaan aikaan muistan omat ajatukseni ajalta ennen lapsettomuutta: haluaisin biologisen lapsen, tai kaksi, ja sen jälkeen voisin vielä ehkä harkita adoptiota. Silloin en tiennyt vielä adoptioprosessista mitään. Jos olisin saanut biolapsia, adoptio olisi kuitenkin ehkä juuri tämän prosessin vaikeuden ja pituuden takia jäänyt toteuttamatta. Tai sitten ei. Olisimme ryhtyneet prosessiin ja olisimme lopulta yksi niistä lapsettomien prosessia hidastavista lapsiperheistä. Miten ironista.