Ensimmäistä kertaa tämän prosessin aikana pintaan nousi jonkinlainen ärtymys. Ja vastahan tämä prosessimme on alkumetreillä, joten mitenköhän paljon näitä tunteita ehdinkään vatvoa ennen lapsiesitystä.
Vierailin eräällä adoptioaiheisella keskustelupalstalla ja avasin ketjun, jossa on listattu keskustelussa mukana olevat ja heidän tilanteensa. Kun huomasin aika monen nimimerkin perään kirjoitetun tiedon, että heillä on jo biolapsi tai -lapsia, ärtymys nousi pintaan hyvin äkkiä ja arvaamatta. Olenhan aiemminkin tiennyt heitä olevan olemassa ja lukenut jopa blogeja tai muita nettikirjoituksia perheistä, joissa on biolapsien jälkeen otettu adolapsi tai tätä adolasta vielä odotetaan saapuvaksi. En ole aiemmin huomannut tällaista tunnetta sisälläni, mutta nyt se yllättäen ilmestyi. Miksi heidän, joille on jo suotu onni biologisten lasten muodossa, täytyy vielä lähteä adoptioprosessiin ja viivästyttää meidän muiden, lapsettomien, prosessia? Tiedän että monet maat laittavat lapsettomat etusijalle ja lapsiperheet saavat odottaa omaa adolastaan paljon pidempään, joten siinä mielessä he eivät ole meidän hidasteenamme, ainakaan kovin suuresti. Mutta he vievät täällä Suomessa sosiaalityöntekijöiden aikaa neuvonnan muodossa ja ovat siis osaltaan syynä siihenkin, että me vielä odotamme neuvontaan pääsyä. Kärjistän tässä nyt asioita ehkä aika pahasti, mutta enhän voi mitään tunteilleni. Ärtymys tästä odotuksen pituudesta on yksi niistä tunteista, joita saan varmasti käydä läpi näiden vuosien aikana uudelleen ja uudelleen.
Samaan aikaan muistan omat ajatukseni ajalta ennen lapsettomuutta: haluaisin biologisen lapsen, tai kaksi, ja sen jälkeen voisin vielä ehkä harkita adoptiota. Silloin en tiennyt vielä adoptioprosessista mitään. Jos olisin saanut biolapsia, adoptio olisi kuitenkin ehkä juuri tämän prosessin vaikeuden ja pituuden takia jäänyt toteuttamatta. Tai sitten ei. Olisimme ryhtyneet prosessiin ja olisimme lopulta yksi niistä lapsettomien prosessia hidastavista lapsiperheistä. Miten ironista.
