Ensimmäistä kertaa tämän prosessin aikana pintaan nousi jonkinlainen ärtymys. Ja vastahan tämä prosessimme on alkumetreillä, joten mitenköhän paljon näitä tunteita ehdinkään vatvoa ennen lapsiesitystä.
Vierailin eräällä adoptioaiheisella keskustelupalstalla ja avasin ketjun, jossa on listattu keskustelussa mukana olevat ja heidän tilanteensa. Kun huomasin aika monen nimimerkin perään kirjoitetun tiedon, että heillä on jo biolapsi tai -lapsia, ärtymys nousi pintaan hyvin äkkiä ja arvaamatta. Olenhan aiemminkin tiennyt heitä olevan olemassa ja lukenut jopa blogeja tai muita nettikirjoituksia perheistä, joissa on biolapsien jälkeen otettu adolapsi tai tätä adolasta vielä odotetaan saapuvaksi. En ole aiemmin huomannut tällaista tunnetta sisälläni, mutta nyt se yllättäen ilmestyi. Miksi heidän, joille on jo suotu onni biologisten lasten muodossa, täytyy vielä lähteä adoptioprosessiin ja viivästyttää meidän muiden, lapsettomien, prosessia? Tiedän että monet maat laittavat lapsettomat etusijalle ja lapsiperheet saavat odottaa omaa adolastaan paljon pidempään, joten siinä mielessä he eivät ole meidän hidasteenamme, ainakaan kovin suuresti. Mutta he vievät täällä Suomessa sosiaalityöntekijöiden aikaa neuvonnan muodossa ja ovat siis osaltaan syynä siihenkin, että me vielä odotamme neuvontaan pääsyä. Kärjistän tässä nyt asioita ehkä aika pahasti, mutta enhän voi mitään tunteilleni. Ärtymys tästä odotuksen pituudesta on yksi niistä tunteista, joita saan varmasti käydä läpi näiden vuosien aikana uudelleen ja uudelleen.
Samaan aikaan muistan omat ajatukseni ajalta ennen lapsettomuutta: haluaisin biologisen lapsen, tai kaksi, ja sen jälkeen voisin vielä ehkä harkita adoptiota. Silloin en tiennyt vielä adoptioprosessista mitään. Jos olisin saanut biolapsia, adoptio olisi kuitenkin ehkä juuri tämän prosessin vaikeuden ja pituuden takia jäänyt toteuttamatta. Tai sitten ei. Olisimme ryhtyneet prosessiin ja olisimme lopulta yksi niistä lapsettomien prosessia hidastavista lapsiperheistä. Miten ironista.
20 kommenttia:
Siksi hyväksytään, että lapselle etsitään perhettä, eikä perheelle lasta. Siinä on aika iso ero ajattelussa verraten ajatteluun toisinpäin.
Lapseton ja valmiiksi "lapsellinen" perhe ovat samalla viivalla- kummastakaan ei sanota että olisivat paremmat vanhemmat adoptiolapselle, vaan se katsotaan aina tapauskohtaisesti.
Sinulle voi ihan luonnollisista syistä olla aika vaikea ymmärtää elämää sen jälkeen kun on jo lapsi. lapsen saamisen kaipuu ja halu ei ole sidottu siihen miten monta lasta kenties on ennestään. Bio- tai adoptiolapsellisen kaipuu saada lapsi on ihan yhtä kova kuin sinunkin kaipuusi.
Se vaan tuntuu olevan niin, että ahdistavan pitkät prosessit herättävän halun syyttää jotakuta. Ennestään lapselliset on aika helppo ryhmä, koska lapsettomalla voi olla kateuden tunteita siitä että jollakin toisella on jo lapsi. Muuta syytä en ole omissa mietinnöissäni oikein keksinyt tälle lapsettomien/lapsellisten juovalle adoptiomaailmassa.
Kaikenlaisia tunteita tulee. Suru ja raivo hyvinkin kuuluu asiaan.
Itseäni jo lapsellisena adoptio-odottajana ahdistaa suuresti se vihamielinen suhtautuminen, joka joskus kalskahtaa jonkun ensimmäistään odottavan suusta. Useimmiten kai asiat ovat ok. Mutta aina silloin tällöin näitä kommentteja tulee. Yritän ymmärtää, että kyse on vaan siitä tuskasta ja purkautuu nyt väärällä tavalla. Koska en koe olevani syypää pitkiin jonoihin ja prosessiin- syyt niihin ovat systeemisiä.
Oletko yrittänyt ajatella niin, että jo lapselliset adoptoivat voivat hyvinkin olla niitä jotka adoptoivat samasta maasta kuin te, käyvät samoissa maatapaamisissa ja ehkä heistä tulee osa teidän sosiaalisia ympyröitä. Etenkin niiden lasten kannalta kun yritetään yhdessä säilyttää jotain kontaktia muihin saman maan lapsiin. Meillä jo lapsellisilla voi hyvinkin olla annettavaa ensikertalaisille. Mutta se on tietysti jokaisen omasta halusta kiinni. Itseäni ainakin surettaisi, jos maatapaamisissa meitä jotenkin karsastetaan, koska meillä on muita "vääränlaisia" lapsia.
Jaan, Tiikerililja, ajatuksesi. Minustakin olisi reilua, että kokonaan lapsettomat menisivät edelle. Eikä se minun mielestäni poissulje sitä, että etsitään lapselle perhettä. Niin paljon perheitä on lasta toivomassa ja odottamassa, että varmasti löytyy silti jokaiselle lapselle sopiva perhe ja koti.
Ja nuo asiat nyt toisaalta ovat sellaisia, että sille ei vain voi mitään, miltä joku tuntuu. Ja kaikilla meillä on oikeus tunteisiimme. Ihan samalla tavalla itseäni harmittaa lapsettomuushoitoja läpi tarpoessa se, että toiset ovat jo saaneet lapsen ja yrittävät seuraavaa, tai se, että toiset tekevät lapsia helposti tuosta noin vain. Mulla on sen takia paha mieli ja se harmittaa, mutta entä sitten? Mulla on oikeus ajatuksiini, niin meillä kaikilla. Eikä se ole keneltäkään toiselta pois, että näitä tunteita on, se on normaalia ja kuuluu elämään. Ihminen on erehtyväinen.
Minä toivon, että muistat tämän postauksen, jos joskus haluatte toisenkin lapsen.
Tiikerililja, veikkaan että sohaisit ampiaspesään niiden biologisten lapsien vanhempien mielessä jotka ovat myös adoptoineet . Olen miettinyt itsekin pääni puhki tuota asiaa. Adoptiossa kuitenkin etsitään lapselle vanhempia eikä toisinpäin ja siksi ei voi lähteä siitä että pelkästään lapsettomien pitäisi saada adoptiolapsia, joskus lapsen etu on se että hänellä on sisaruksia. Kyllä se kuitenkin itseänikin välillä vähän harmittaa kun jonot ovat pitkiä ja mietin tuota asiaa, mutta sitten muistan taas tämän lapsen edun. Jonot olisivat varmaan hieman lyhyempiä jos pelkästään lapsettomat pariskunnat voisivat adoptoida, mutta veikkaan että silti ne olisivat pitkiä. Mielestäni suurin ongelma adoptioprosessissa on kuitenkin prosessi itse.
Itseäni ei ärsytä ollenkaan jos adoptiolapselle adoptoidaan sisaruksia, mutta biolapsille sisaruksia tuo enemmän mieleeni kysymyksiä. Ehkä osin siksi, että olen kuullut näitä tarinoita joissa bioäiti kertoo että ei rakasta adoptiolasta yhtä paljon kuin biologista lastaan mikä on kamalaa lapsen kannalta. Ehkä se, että tutustuisi enemmän tällaisiin perheisiin, helpottaisi omaa asennetta.
Ensimmäiselle anonyymille, uskon kyllä siihen että lisää lapsia adoption kautta hankkiva vanhempi voi kaivata seuraavaa lasta kuten lapseton, mutta itseäni vähän harmittaa se, jos biovanhemmat sanovat että myös odotuksen tuska on yhtä kova. Lapsettomalla ei ole sitä ensimmästäkään lasta.
Tiina
Ensimmäiselle anonyymille: vältin käyttämästä kirjoituksessani sanaa viha, koska se on mielestäni aivan liian voimakkaasti sanottu. Ärtymys on paljon lievempi sana. Voin tuntea ärtymystä seistessäni kiireisenä kaupan kassajonossa kun edessäni oleva on unohtanut punnita tomaatit tai takanani oleva tönii minua selkään ostoskärryillä. En silti suhtaudu vihamielisesti näihin ihmisiin. Tiedän (ja toivon) että tulen erilaisissa tilaisuuksissa ja tapaamisissa tutustumaan myös niihin lapsiperheisiin, jotka ovat ehkä yhtä kärsimättömiä odottajia kuin minäkin.
En kritisoinut lapsiperheiden sopivuutta adoptiolasten vanhemmiksi tai vähätellyt heidän lastenkaipuutaan. Toivon vain sinun ja muidenkin "lapsellisten" edes yrittävän ymmärtää miten erilainen tilanne on lapsettomuudesta kärsivällä ihmisellä/pariskunnalla. Kun lasta on toivottu ja kaivattu jo vuosia tuloksetta (ja mahdollisesti koettu menetyksiä niiden vuosien aikana) ja siihen päälle lisätään vielä silloin tällöin pintaan pyrkivä turhautuminen adoptioprosessista, ei ole aina niin helppoa suoda lapsiperheille heidän onneaan.
Myönnän ihan suoraan että osittain tunteeni johtuvat kateudesta, jonka mainitsit. Minulla ei ole lasta tai lapsia, jotka järjestäisivät päivääni yllätyksiä (positiivisia tai negatiivisia), jolloin minulle ei jäisi niin paljon aikaa ajatella adoptiota. Minun pitää vain katsoa sivusta lapsiperheiden onnea ja arkea ja toivoa että minuakin vielä joskus kohtaa sellainen onni.
2. anonyymi: kiitos tuestasi. Noin minäkin ajattelen; meillä kaikilla on oikeus tunteisiimme ja ajatuksiimme. Moni helposti lapsia saava ei varmasti ikinä tule ajatelleeksi millaisia tunteita ja ajatuksia lapsettoman päässä liikkuu. Saatika että he ikinä tulisivat niitä tunteita itse henkilökohtaisesti tuntemaan. Ihmiset ovat erilaisia, ajatuksiltaan ja elämäntilanteiltaan. Jos esim. kaikki adolasta odottavat lapsiperheet tietäisivät omakohtaisesta kokemuksesta lapsettomuuden tuskan, he varmasti ymmärtäisivät paremmin ensimmäistä adolasta odottavan ajatukset. En sano että minun ajatukseni ovat niitä ainoita ja oikeita. Mutta ne ovat minun ajatuksiani tässä tilanteessa ja tällä hetkellä. Luultavasti ne tulevat muuttumaan kuukausien ja vuosien kuluessa, mutta tällä hetkellä ne ovat sellaisia millaisina ne kirjoitin.
3. anonyymi: tätä postausta tuskin voin unohtaa. En kirjoittanut alkuperäisessä postauksessani tätä suoraan (voi sen tarkkasilmäinen sieltä kyllä ymmärtää), mutta jostain syystä laitan biolapselliset ja adolapselliset perheet eri viivalle. Ärtymykseni ei noussut pinnalle toista tai kolmatta adolasta odottavien perheiden takia. En tiedä miksi aivoni tekevät eron näiden perheiden välille. Osasyynä siinä on varmasti se, että koen vielä edelleen jonkinasteista kateutta siitä, että toiset onnistuvat saamaan biologisia lapsia ja minä en siihen pysty. Vaikka kaikkien adoptioiden taustalla ei olekaan biologinen lapsettomuus, on se silti syy useimmissa niissä ja mielessäni alitajuntaisesti yleistän että se on aina se adoption syy. Siksi samaistun adoperheisiin, ja heidän toinen tai kolmas adoptionsa ei niinkään ärsytä minua. Tämä on asia jota on vaikea selittää, kun sitä on välillä itsekin vaikea ymmärtää...
Anonyymi-Tiina: voi kuinka toivonkaan, että nuo bioäidit, jotka eivät rakasta adolastaan yhtä paljon, ovat niitä hyvin hyvin harvinaisia poikkeuksia. Toivottavasti en itse tule ikinä kohtaamaan tällaista äitiä (tai isää), sillä en tiedä miten suhtautuisin asiaan ja mitä hänelle sanoisin.
Minäkin uskon että lapsiperheeseen voidaan kaivata uutta tulokasta kuten lapseton pari kaipaa ensimmäistään. Mutta se on nimenomaan se mainitsemasi odotuksen tuska, joka on erilaista. En tietenkään pysty kertomaan miten "lapselliset" kokevat sen odotuksen ja vertaamaan sitä omakohtaisesti minun kokemukseeni. Tiedän vain sen, että lapsiperheen elämä ja onni on niin erilaista kuin minun elämäni tässä odotusvaiheessa. Välillä tuntuu että nämä vuodet ovat vain siirtymävaihe, näitä ei varsinaisesti eletä. Ikään kuin elämä alkaisi vasta lapsen tultua kotiimme.
Herättipä ajatuksia minussakin tämä postauksesi. Mielestäni totuus kuitenkin on se, että jos ihmisellä on 1 bio- tai adolapsi, tuskaa lapsen kaipuusta ei voi mitenkään verrata ensimmäisen odotukseen. Ei vaikka kuka sanoisi mitä. Ja ne jotka näin sanovat, eivät ole tätä tuskaa eläneet. Ja heille on tätä turha selittää, he eivät (onneksi) tule tätä tuskaa koskaan ymmärtämään.
Oikea näkökulma on myös se, että nimenomaan lapselle etsitään perhettä, eikä perheelle lasta. Se, miten tämä ihan oikeasti toteutuu ja miten hyvin neuvonnassa ja kohdemaalle annetuissa tiedoissa ihan oikeasti pystytään tämä määrittelemään on sitten taas toinen asia.
Voimia teille odotukseen ja jonain päivänä, kun et enää tunne "kateutta" siitä, ettet voi saada biolapsia - voi sitä voimaantumisen tunnetta. Siitä se elämä alkaa! Vaikka kovin hyvin lausuitkin: "Välillä tuntuu että nämä vuodet ovat vain siirtymävaihe, näitä ei varsinaisesti eletä". Minulla se tie vei 6 vuotta ja nyt olen perillä. Enää puuttuu se kallis :) Ehkä jonain päivänä meidän kalliit voivat tavata ja vaikka leikkiä yhdessä. Koita uskoa siihen.
2 kysymystä, jotka tästä keskustelusta heräävät:
1. Kuka on siinä asemassa että pystyy määrittämään täysin toisten ihmisten kokeman tuskan jollakin asteikolla? Tuska on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja adoptio-odotus aiheuttaa monenlaista ja tasoista tuskaa eri ihmissä, niin niillä joilla ei ole lapsia ennestään kuin niillä joilla on jo lapsia. Tiedän lapsellisia odottajia, jotka ovat ihan tuskissaan ja romuna odotuksensa kanssa ja tiedän ensimmäisensä odottajia jotka ainakin oman arvioni mukaan vaikuttavat olevan ihan kohtuullisen hyvissä kantimissa (mikä on tietysti positiivinen asia ihan mielenterveyden kannalta). Noh, mistäpä minä tiedän kenenkään sisimmistä ajatuksista...
2. Onko adoptio hyväksyttävää vain sellaisille, joka kokee jonkun muun subjektiivisen käsityksenmukaisesti riittävästi tuskaa ja täten lunastaa paikkansa kelpoisena adoptio-odottajana? Kysyn sillä, kun keskustelu ajautui "kuka tuntee eniten tuskaa"- linjalle?.
Minua harmittaa, jos alkaa muodostua leirejä, joista sitten kyräillään toisiaan. Ja toivoisin, että ne tapaukset joissa vanhemmat eivät ole kyenneet rakastamaan adoptiolastaan samoin kuin biolastaan ovat hitunen meressä. Johtuuko se kiintymyssuhdeongelmista, jotka olisivat ilmaantuneet ilman biolapsia vai jostain muusta, en tiedä. Jos se adoptoinut olisi ollut biolapseton ja adoptoidessaan ollut siinä tilanteessa ettei osaa rakastaa adoptiolastaan? En tiedä.
Mutta toivoisin, että kaikkia biolapsellisia ei leimattaisi sen takia. Ettehän tekään halua tulla leimatuksi sen perusteella että ette ole synnyttäneet? Ehkä tähän huoleen auttaisi, jos joskus tutustuisi perheeseen, jossa on sekamelska biolapsia, adolapsia ja silti perhe on perhe ja tunnesiteet kunnossa.
Mutta joo. Kaikenkaikkiaan ymmärrän tiikerinliljan ärtymyksen. Yritän ymmärtää. Ja yritän itse välttää asiasta ärtymisen... ;-)
Ensimmäinen anonyymi
Pakko vielä sen verran lisätä, että jos edes kerran kuulisi jonkun ensimmäistään adoptoivan sanovan, että biolapsellisetkin ovat ihan ok ja samaa porukkaa, se oikeasti nostaisi taakan harteilta. nettikeskusteluissa keskustelut biolapsellisista rajoittuu pitkälti tähän samaan kuvioon mitä tässäkin nyt pohditaan. Mulla ainakin on tosi paha mieli näistä keskusteluista.
Ja enenevästi paha mieli tulee mietin tulevia perhetapaamisia. Miten meihin oikein suhtaudutaan? Koska haluan kuulua ja tuntea yhteyttä muiden adoptioperheiden kanssa. Ja saada perhetuttuja kenties jopa ystäviä- ihan sama millaisia lapsikombinaatioita perheissä on ennestään.
Ensimmäinen anonyymi
Kuulepas Tiikerililja. Sinullakin on joskus lapsi. Ajattele asiaa hänen kannaltaan! On todella todella hyvä juttu, että on myös adoptioperheitä, joissa on vanhempien biolapsia. Nämä biosisarukset kasvavat monikulttuurisiksi, hyvällä tavalla "värisokeiksi" ihmisiksi. Sellaisiksi, jotka omalta osaltaan tekevät sinunkin lapsesi elämän Suomessa omalta osaltaan paremmaksi erivärisille suomalaisille. Adoptioperheiden biosisarukset raivaavat tietä vähemmän rasistiselle Suomelle, ja voivat toimia esimerkkinä lapsuudesta aikuisuuteen ja vanhuuteen ties kuinka monelle valtaväestöön kuuluvalle.
Jutut ado-ja bioperheistä, joissa biolapsia rakastetaan enemmän kuin adolapsia, ovat nettilegendaa. Netistä löytyy hei mitä vaan... TÄLLAISET PUHEET OVAT MYÖS RASISMIA. Adoptioperheitä on niin vähän, että onko meillä varaa tällaiseen (rasistiseen) kädenvääntöön? Sitä paitsi, lähettävät maat sijoittavat lapset kenelle HE haluavat. Jos bioperheen ärsyttävät, kannattaa ehkä lähettää kirje vaikka Kolumbiaan...
Adoptio- ja bioäiti minäkin
Myös minä toivoisin, että muistettaisiin se, että liikkeellä ollaan lapsen edun vuoksi ja omaa perhettä täydentääkseen, oli se perhe sitten minkälainen kokoonpano tahansa. Kenenkään ei olisi syytä tuntea itseään toisen tai kolmannen luokan adoptiohakijaksi tässä pitkässä ja monimutkaisessa ja välillä epäreilussakin prosessissa. Ei meidän adoptiohakijoiden ole varaa alkaa kyräilemään toisiaan, kuten moni jo edelläkin kirjoitti. Me ja tulevat lapsemme tulemme tarvitsemaan toisiamme tulevaisuudessa, huolimatta siitä, kenen tuska nyt tällä hetkellä on minkäkin kokoinen. Tiikerililja, arvostan sitä, että nostat tämän aiheen esille, mutta toivon, että aika auttaa ärtymykseesi ja näet asian suurempana kokonaisuutena.
nimin. a-hakija e-suomesta
Niin, tietenkin tuska/suru/kpu ovat subjektiivisia. Ja me täällä sivistysvaltioissa lähtökohtaisesti tiedämme oikeasta tuskasta hyvin vähän. Jos mietitään oikeasti kamalia asioita. Kaikki asiat voi viedä tälle tasolle. Jos vituttaa/surettaa - ajatelkaa, joka viides sekuntti kuolee lapsi nälkään. Omat asiat tämän rinnalla tuntuvat kovin pieniltä.
Olen jutellut paljon muutaman ystävän kanssa, jotka ovat kärsineet esim. sekundäärisestä lapsettomuudesta. Ja he sanovat, että vaikka tuska on kova, se on erilainen, kuin ensimmäistä odottavilla. Se on yksitasoisempi. Meillä biolapsettomilla siihen liittyy paljon muitakin tasoja, mitä heillä ei ole. Parisuhde, voimattomuus siitä, ettei voi tehdä toista isäksi. Suku, ei voi tehdä vanhempiaan isovanhemmiksi. Itsen määrittely - jos ei tulekaan koskaan äidiksi. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Minä itse en enää näe / tunne tuskaa siitä, että biolapselliset adoptiovat. Se on mielestäni loistavaa ja adoptiolapset tuovat mahtavan lisän heidän perheisiinsä. Minusta ei tunnu pahalta, että joku jo biolapsellinen saa adoptiolapsen ennen minua. Koska meidän tarina vie kohti juuri meidän lasta. Elämäni on mennyt juuri näin erinäisistä syistä, onneksi. Koska se on tehnyt minusta tämän ihmisen, joka tänäpäivänä olen. Lapsella, tai ilman. Mutta niinkuin sanoin, tähän on käyty pitkä tie.
Mutta jos/kun kipu lapsettomuudesta on vielä edes ajoin läsnä, Tiikerililjan tunteet ovat loogisia ja oikeutettuja. Ne ovat nimenomaan tunteita. Ne käydään läpi, kaikessa niiden raadollisuudessaankin.
Tarkoitin siis tuossa yllä, että meillä lapsettomilla, ei biolapsettomilla. Olen vaan yltiö optimistisesti leimannut itseni jo astetta "ylemmäs". En ole enää lapseton, olen biolapseton :)
No niin, minä ärsyynnyin joka tapauksessa Tiikerililjan tunteista, ja lisäys eiliseen postaukseeni:
Lapsettomat ja biolapsiperheet eivät yleensä edes "kilpaile" samoista lapsista adoptiossa. Oletkos Tiikerililja huomannut, että melkein kaikilla biolapsiperheillä on special needs - hakemus, kun taas melkein kaikilla lapsettomilla "normihakemus"? Näin ainakin meidän kohdemaassa, josta tulee paljon lapsia nykyään. Mitä siis sinusta pitäisi tehdä niille lapsille, jotka eivät "kelpaa" suurimmalle osalle lapsettomista pariskunnista? Jättää lastenkotiin virumaan, vai rupeatko rekrytoimaan lapsettomia pariskuntia ottamaan erityislapsen?? Minulla nousevat tunteet kyllä pintaan erityislasten puolesta, koska itselläni on tällainen lapsi kotona - maailman suurin aarre meille sekä vanhemmille ja sisaruksille. Hän ei olisi ansainnut päivääkään pidempään lastenkodissa! Kohdemaat oikeasti tarvitsevat special need - hakemuksia!!
Ja lapsettomia kohtaan tunsin sen verran sympatiaa, etten hetkeäkään miettinyt normihakemuksen tekemistä. Olen jo terveen lapseni saanut.
L, sinulla on mielestäni hyvä asenne!!
Adoptio- ja bioäiti minäkin
On tutkimuksia jonka mukaan bioperhe ei ole aina hyvä adoptioperhe. Varmasti löytyy hyviä ”sekaperheitä”, ei siinä mitään, minulla ei ole mitään vastaan biovanhempien adoptiota jos adoptio on oikeasti lapsen kannalta mietitty, myös biolapsien kannalta eikä se ole pelkästään vanhempien statuksen etsimistä.
Mutta Adoptio- bioäiti minäkin- yrittää selkeesti olla maailmanparantaja, kun yrittää perusteella sn-statatuksella. Kyllä ihan yhtä paljon lapsettomilla on sn-hakemuksia jonossa, suurimmalla osalla lapsettomalla tutuillani on nimittäin sellainen hakemus vireillä! Ja todennäköisesti sinun ”sn”-taso on sitä että lapsella saa olla allergia tai ainakin joku helposti hoidettava sairaus, kyllä niille lapsilla on vientiä muillekin… Ja tuut kertomaan kuitenkin että olet sen terveen lapsen jo saanut niin et tarvitse enää tervettä ,kuulostaa ihan siltä että adoptiolapsi on sinulle vain statusta. Jos sinulla olisi ollut primäärinen lapsettomuustausta et kirjoittaisi noin.
Tarkoitatko äskeinen Anonyymi, että lapseton perhe on aina hyvä adoptioperhe, jos kerran bioperhe ei aina ole?! Voiko sinusta perheitä niputtaa lapsiluvun perusteella? Kaikki ovat varmasti hyvin erilaisia, ja erilailla soveltuvia adoptioperheeksi. Eikös adoptioneuvonnan tehtävä ole selvittää asia?
Tuntuu tosi ikävältä, että olet tietävinäsi jotain meidän perheestä, adoptiomotiiveista jne. Olematta mikään maailmanparantaja, voi kai neutraalisti todeta, että adoptio on kuitenkin osa kohdemaiden lastensuojelua, ei lapsen etsimistä rikkaiden maiden lapsettomille.
Jos tapaamme adoptiotapaamisissa, toivottavasti olet livenä ennakkoluulottomampi, etkä asettele ajatuksia toisten suuhun. Onneksi adoptiopiirit ovat täynnä erittäin mukavia ihmisiä, lapsiluvusta riippumatta!! Eikös meidän lasten tulevaisuus ole kuitenkin tärkeintä?
Adoptio- ja bioäiti minäkin
Adoptio- ja bioäiti minäkin:lle, en puhunut sanaakaan lapsiluvusta, vaan TUTKIMUKSESTA. Ketjussa on monta jotka ovat sitä mieltä, että vain lapsettomien pitäisi saada adoptiolapsia, en kuulu heihin. Ja kyllä, adoptioneuvonnan tarkoitus on yrittää selvittää sopivat perheet on biotaustaa tai ei.
Mutta kun itse puhuit ennakkoluuloista, niin oletko itse tosiaan sitä mieltä, että HAKIJAN KANNALTA on ihan sama onko hakija odottanut adoptiolasta 3-6 vuotta syli tyhjänä, sitä ennen mahdolliset lapsettomuushoidot, vai se että odotetaan adoptiolasta jo lapsi sylissä? Pystytkö mennä toisten asemaan ilman että alat puolustelemaan pelkästään omaa valintaasi? Kommentit "Lapsen saamisen kaipuu ja halu ei ole sidottu siihen miten monta lasta kenties on ennestään. " ovat oikeutettuja ja varmasti totta, mutta hieman holhoavia ja jos et pysty ajatella myös lapsettoman tunteita niin en niin kovasti kaipaa tukea sinulta/antaa tukea sinulle sitten adoptiopiireissä. Jos taas sinulla on empatiakykyä myös meille lapsettomille, niin minulla löytyy empatiakykyä teille ja pyydän anteeksi jos loukkasin.
t: ed anonyymi
Moi taas ed. anonyymi!
Ei tuo kommentti, mihin viittasit ole todellakaan minun!! Voit olla varma, että tunnen empatiaa lapsettomia kohtaan - suurin osa adoptioystävistä ovat heitä. Oikeasti, (myös) heidän takiaan minulle oli tärkeää laittaa se sn-hakemus "rankalla" listauksella. En todellakaan halunnut olla viemässä kenenkään ainokaista!
Anteeksipyyntö vastaanottettu, kiitos siitä ja se lämmitti :)
Mietin, miksi ylipäätään jaksoin kiukustua koko Tiikerililjan viestistä. No, se tuli niin "iholle", koska olen jo adoäiti. Tuntui niin ikävältä, että joku "omista"= adoptioväestä kyseenalaistaa meidän perheen olemassaolon oikeutusta. Sitä ihmettelyä ulkopuolisilta kun tulee jo tarpeeksi. Itse toivon ainakin, että erinäköisiä lapsia tulisi Suomeen enemmän, kaikkiin sopiviin perheisiin! Ja minulle sopisi kyllä hyvin, että sopiville lapsettomille ensin.
Adoptio- ja bioäiti minäkin
Hei!
Myös täällä yksi adoptio- ja bioäiti, joka mielenkiinnolla lukee keskusteluanne.
Ymmärrän bloggaajan turhautumisen nykyisessä pitkien jonojen tilanteessa ja luulenpa, että juuri näiden pitkien odotusaikojen vuoksi en enää lähtisi adoptoimaan, jos olisin siinä tilanteessa että perheenlisäystä vielä toivottaisiin. Ryhtyisin varmaan sijaisvanhemmaksi sen sijaan. Mutta silloin kun me adoptoimme, olivat biolapselliset vielä tervetulleita monissa kontaktimaissa ja koimme, että meitä special needs -adoptiossa jopa tarvittiin, kun lapsille etsittiin koteja. Lähtökohtamme ei ollut maailmanparannus vaan itsekäs lapsenkaipuu, mutta emme myöskään osanneet lähteä toivomaan mahdollisimman pientä ja tervettä lasta. Soimme ilomielin pikkuiset vauvat lapsettomille hakijoille.
Meihin on adoptiopiireissä aina suhtauduttu pelkästään positiivisesti (ainakin face to face). Meidän perheellemme tämä bio+ adoptio on ollut hyvä ratkaisu. Lapsilla on lämpimät välit ja juuri meidän adoptiolapsemme tapauksessa koemme, että isosisaruksista on ollut hänen motoriselle, sosiaaliselle ja emotionaaliselle kehitykselleen paljon hyötyä.
Toivon, että tällainen vastakkainasettelu ei nykyisessäkään adoptiotilanteessa vahvistuisi vaan voisimme elää rauhallista rinnakkaiseloa jatkossakin.
Olen yhden lapsen bioäiti ja haaveilen adoptiosta. Itse asiassa 'lapsikuume' jyllää kovana ja tiedän jo edelliseltä kerralta, että kovemmaksi se vain menee.
Huolimatta tilanteestani (biolapsi, toiveissa adoptiolapsi, ei lapsettomuustaustaa) olen aika pöyristynyt siitä kuinka vähän ymmärrystä, empatiaa ja huomaavaisuutta ensimmäisen anonyymin jutuista läpikuulsi.
Kuinka KUKAAN, jolla ei ole lapsettomuustaustaa, kehtaa väittää että voisi tuntea yhtä paljon surua ja epätoivoa kuin sellainen, joka on vuosia toivonut lasta?! Niin kovaksi ja kaikennieleväksi minunkin kärsimätön ja koko elämääni määrittävä lapsenkaipuuni silloin aikoinaan meni, en koskaan voisi rinnastaa näitä minulle suuria tunteita tunteita siihen koko elämää ravistelevaan suruun, jota lapsettomuus aiheuttaa! Vain ihminen, joka ei oikeasti osaa tuntea empatiaa muiden täysin erilaisia tilanteita kohtaan, voi väittää tuntevansa yhtä lailla tuskaa kuin täysin lapseton ihminen.
Surun määrä ja sen totaalisuus on siksi hyvä tiedostaa, että pystyy ymmärtämään tämänkin kirjoituksen kumpuavan juuri siitä samaisesta lapsettomuuden surusta.
Ensimmäinen anonyymi kirjoitti : "Bio- tai adoptiolapsellisen kaipuu saada lapsi on ihan yhtä kova kuin sinunkin kaipuusi". Ja tulin todella surulliseksi. En voi ymmärtää kuinka kukaan voi väittää näin. Se ei poissulje sitä asiaa että voidaan kaivata perheeseen useampia lapsia, odottaa heitä ikävä ja kipu sydämessä. Tyhjän sylin tuskaa ei voi ymmärtää jos sitä ei ole kokenut. Se on kärsimystä, kaikenkattavaa sellaista.
Lähetä kommentti